Pasi Kivisaari kirjoitti taannoin kaupunkilehti Epariin (19.2.2025) nostalgiaa pursuavan kolumnin ajasta nimeltä ennen, jolloin kaikki oli paremmin. Kolumni on kerännyt paljon positiivisia kommentteja, kuinka ”justihin näin se oli!”. Itselleni nousee aina pieni ärtymys tällaisista kirjoituksista.

Olen itse syntynyt 70-luvulla, aloittanut koulupolkuni 80-luvulla ja ollut teini lamasta ja työttömyydestä kärsivässä pikkukaupungissa 90-luvulla. Ilmeisesti nämä vuosikymmenet ovat juuri niitä Kivisaaren tarkoittamia ennen aikoja, koska aikaisempaa aikaa hänkään tuskin muistaa. Me 70-luvulla syntyneet muistelemme 70- ja 80-lukuja lapsen ja nuoren silmälasien läpi, ilman aikuiselämän murheita. Voisiko olla niin, että muistojen ruusunpunainen sävy johtuu tästä?

Kivisaari kirjoittaa, kuinka ennen elämän realiteetit opittiin jo hiekkalaatikolla. Kyllä, siellä sitä oltiin, lapset keskenään hiekkalaatikolla kerrostalon pihalla, avain kaulassa. Isot pojat pisti meidät pihan pienemmät tekemään mitä milloinkin. Itse ainakin muistan olleeni sidottuna puuhun reippaasti alle kouluikäisenä ja kerran minut ripustettiin kirjahyllyyn. ”Kyllähän ne lapset siellä keskenään pärjää”. Pärjää, pärjää, mitä nyt yksi poika tippui venerannasta mereen ja melkein hukkui, onneksi toiset sai sen lopulta naarattua ylös. Hienoja elämisen realiteetteja, kun aikuiset eivät olleet ohjaamassa liikaa leikkejä.

Tunteista ei tietenkään puhuttu, kun ei osattu. Meidän 70-lukulaisten vanhemmat ovat pääsääntöisesti syntyneet heti sotien jälkeen. Puhumattomien isien lapsina piti pärjätä ja olla hiljaa. Eteenpäin mentiin hammasta purren. Tuli kaupunkeihin muutto, irtaannuttiin yhteisöistä ja suvuista. Tunteet laitettiin syrjään, kunnes niitä ei enää pystytty pidättelemään. Jos kaaduit, sait nousta itse ylös. Tai sitten et enää noussut. Muistan yhden pojan, joka räpisteli läpi lapsuuden ja kouluvuodet, yh-äidillä ei tainnut hirveästi olla voimavaroja muuhun kuin siihen hampaat irvessä töissä käymiseen, että sai leipää pöytään. Täysi-ikäiseksi tultuaan Jarmo ei enää jaksanut, poistui elämästä oman käden avittamana.

Ennen kouluissa opetuksen muoto saattoi olla yksinkertaisempaa, mutta oliko se tehokasta kaikille? Jos et oppinut siten, miten opettaja ajatteli olevan paras, niin olit tyhmä ja sait sormillesi. Onneksi nykyään opetuksessa pyritään huomioimaan erilaiset oppijat ja heidän tarpeensa. Aapinen ei ollut ennen, eikä ole nykyisinkään, ideologinen manifesti vaan teos, jossa tämän päivän ilmiöiden ja ajassa kiinni olevien tarinoiden avulla lapsemme oppivat lukemaan.

Entäpä työelämä? Kyllä, ennen mentiin töihin (tämän olen kuullut ensin itse nuorena ja nyt nuoren vanhempana). Käveltiin firmaan ja kysyttiin, olisko mitään ja siitä se ura sitten lähti. Sen peruja meillä onkin ollut toinen toistaan onnettomampia esihenkilöitä, joilla ei ole mitään koulutusta johtamiseen, vaan porukasta se äänekkäin ja itsevarmin (narsistisin?) on edennyt johtajaksi. Työntekijöitä sai kyykyttää huolella, ukot hoitivat päätöksenteon kosteissa saunailloissa ja naiset olivat toimistoissa koristeina. Onneksi nykyään arvostetaan koulutusta, huolehditaan työskentelyolosuhteista, käydään kehityskeskusteluja, puututaan työyhteisön ongelmatilanteisiin ja varmistetaan, että ihmisillä on töissä hyvä olla – vietetäänhän työssä kymmeniä tunteja viikossa.

Ruuankin Pasi kolumnissaan mainitsee. Ennen ruoka ehkä oli vain ravintoa, mutta nykyisin ymmärretään myös ruokavalion merkitys ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille (ja tiedetään enemmän esim. suolistosairauksista). On tärkeää, että ihmiset saavat valita, mitä syövät, ja että heidän valintaansa kunnioitetaan – ei vain identiteettiprojektina, vaan osana heidän hyvinvointiaan. Kauramaitoa on muuten isoäitini tehnyt itse isälleni 50-luvulla, kun vauvan vatsa ei kestänyt lehmänmaitoa. Olisipa tainnut mummi olla onnellinen, jos olisi saanut valita kaupassa erilaisten valmiiden kasvimaitopurkkien joukosta pienokaiselle sopivan – sen verran haasteelliselta kauramaidon valmistus sen ajan olosuhteissa kuulosti.

Ennen ei ollut paremmin. Se oli vain erilaista. Ja mitä muuten tulee lasten pärjäämiseen ja elossa pysymiseen, vaikka ei ollut pyöräilykypäriä ja turvaistuimia – googlatkaa. (Sitä ei muuten voinut tehdä ennen.)

Laura Kivimäki

Seinäjoen Vihreät